Koivu ja Tähti
Sakari Topeliuksen satu vie Muhokselle
Sakari Topeliuksen (1818-1898) tunnetuin yksittäinen kertomus on varmaankin Koivu ja Tähti. Se kertoo kahdesta lapsesta, jotka vihollinen oli sodassa ottanut vangeikseen ja vienyt mukanaan. Vaikka lapsia kohdellaan vieraassa maassa hyvin, koti-ikävä saa heidät lähtemään etsimään syntymäkotiaan.
Koivu ja Tähti -sadun tarinaa
Topeliuksen kertomus perustuu hänen isoisänsä isän Kristoffer Toppeliuksen (n. 1703-1760) kokemuksiin. Kristoffer oli myös esiäitini serkku. Isonvihan aikana venäläiset kasakat sieppasi vuonna 1714 Muhoksella metsätorpassa äitinsä ja sisarustensa kanssa piileskelleen 10-vuotiaan pojan. Hänet vietiin Pietariin, josta hän joutui Inkerimaalle pajariperheeseen.
Tarinan mukaan Kristofferia kohdeltiin hyvin, hän sai käydä koulua ja vähitellen koti-ikäväkin alkoi asettua, kunnes hän tapasi suomea puhuvia ihmisiä. Niin poika päätti karata ja pyrkiä kotiin.
Ystävällisten ihmisten auttamana Kristoffer pääsi monen vaiheen kautta lopulta Viipuriin ja sieltä meritse Tukholmaan, jossa hän kuin ihmeen kautta tapasi äitinsä ja sisaruksensa. He olivat kulkeneet Oulusta Ruotsin puoleista Pohjanlahden rannikkoa pitkin etelään.
Isonvihan aikaan monet porvariperheet pakenivat vainoja Ruotsiin. Kristofferin äidillä oli sukujuuria Ruotsissa, eli saattoi hyvinkin olla mahdollista.
Sakari Topeliuksen (1818-1898) isoisän, oululaisen kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen isä oli Kristoffer Toppelius (1703-1760) , joka joutui venäläisten sieppaamaksi isonvihan aikaan 1714. Kristoffer oli 8. polven takaisen äitini serkku.
Isonvihan aikaan (1713-1721) venäläiset, muiden tuhotöiden lisäksi, sieppasivat pohjanmaalla 20-30000 lasta ja nuorta poikaa lapsiorjiksi Venäjälle. Melkoinen määrä kun Suomessa oli silloin vain noin 350 000 asukasta. Topeliuksen "Koivu ja tähti" -tarina on siloiteltu satu, mutta ehkä näinkin onnellisesti joillekin lapsille on voinut käydä.
Muhoksen Koivu ja Tähti -kulttuurikeskus on saanut nimensä Zacharias Topeliuksen sadusta Koivu ja Tähti. Tarinan pohjalla on Sakari Topeliuksen isoisän isän Kristofferin vaiheet. Isonvihan aikaan vuonna 1714, pienenä poikana Kristoffer pakeni äitinsä kanssa Muhokselle Lumiaisiin pieneen metsätorppaan. Kasakat kuitenkin ryöstivät pojan ja veivät Venäjälle. Monien vaiheiden jälkeen hän kuitenkin pääsi palaamaan takaisin kotiseudulleen.
Katso myös: Länsi-Suomen lehden juttu aiheeseen liittyen.
Toisenlainen sukutarina
Isonvihan aikaan myös Sakari Topeliuksen isoisän isän "Koivu ja Tähti -sadun" Kristoffer Toppeliuksen serkku, Iin nimismiehen Gustaf Lillbäckin poika Gustaf Gustafsson Lillbäck (1700-1721) joutui venäläisten vangiksi ja vietiin Venäjälle lapsiorjaksi. Tämä Kustaa oli myös äitini isosetä 8. polven takaa.
Wikipedia kertoo:
Kustaa (myöh. Vasili) Lillbäck (1700–1721) oli suomalainen sotarosvo, joka toimi venäläisten kasakkajoukojen apuna isonvihan aikana Pohjois-Pohjanmaalla vuosina 1716–1717.
Kustaa Lillbäck oli Kustaa Gabrielinpoika Lillbäckin (10. polven esi-isäni), Iin ja Pudasjärven nimismiehenpoika, joka venäläisten miehittäessä Pohjanmaan vuonna 1715 otettiin kotoaan Iin Hiivalan talosta venäläisten orjaksi ja vietiin Viipuriin. Täällä Lillbäck liitettiin ortodoksiseen kirkkoon mirhavoitelun sakramentin kautta. Lillbäck mukautui asemaansa kasakkakorpraali Fjodor Fjodorovitšin renkinä, ja häntä alettiin melkein pitää tämän omana poikana. Lillbäck vaihtoi myös nimensä Vasiliksi.
Vuonna 1716 Lillbäck palasi Pohjanmaalle kasakoitten mukana. Täällä hän tuli tunnetuksi julmuudestaan ryöstäjänä ja kiduttajana. Myöhemmin hänen syykseen laskettiin useita murhia, joista osa oli tehty kiduttamalla. Kustaa Lillbäck tappoi mm. Jaakko Mällisen roikottamalla tätä taakse sidotuista käsivarsista ja tunkemalla tämän sitten kuumaan uuniin, jonne Mällinen menehtyi.
Lillbäck ei ollut naimisissa, mutta piti jalkavaimonaan oulunsalolaista Liisa Ervastia. Vuonna 1717 venäläiset sotajoukot vetäytyivät tyhjäksi poltetulta Pohjanmaalta. Tällöin Lillbäck loikkasi Ruotsin puolelle, missä hänet pidätettiin ja asetettiin oikeuden eteen. Kahden ja puolen vuoden oikeudenkäynnin jälkeen Svean hovioikeus tuomitsi Lillbäckin menettämään kunniansa, omaisuutensa, oikean kätensä ja henkensä. Kuningas piti tuomion voimassa ja Lillbäck mestattiin ja teilattiin Tukholmassa vuonna 1721.